" Heippa!
Mitä sulle nykyään kuuluu? Eipä olla pitkään aikaan puhuttu mitään. Yleisesti lähinnä höpisty niitä näitä silloin tällöin. Sivuttu asioita ehkä, mutta aina käännytty kannoillamme ja lähdetty eri suuntiin. Jännää, kuinka paljon asioita onkaan tapahtunut ja kuinka paljon asiat on muuttunut nyt viime aikoina. Elämähän alkaa tuntua jo elämisen arvoiselta. Silti tuntuu, ettet sitä näe. Et näe enää itseäni sellaisena kuin olen vaan sellaisena, minä omat ennakkotietosi ja käsityksesi ovat muokanneet. Enkä siitä sinua syytä, en todellakaan. Helpostihan noin käy.
Kuitenkin tuntuu siltä, että on pakko kirjoittaa. Pakko selventää konkreettisesti paperille se mitä tunnnen ja mitä ajattelen. Kuvittelen varmasti osan asioista, mutta osaa en usko kuvittelevani. Asioita, jotka loukkaavat pirusti. En ajatellut ennen, että niin pienet asiat saisivat mieltäni jollakin tasolla järkkymään, mutta näköjään niinkin voi käydä. Ovatko asiat eksakteja? Jos sanotaan jotakin, tarkoitetaanko sillä loppuun asti juuri sitä? Jos kuski sanoo, ettei bussiin mahdu enää yhtäkään ihmistä, voiko hän seuraavalta asemalta ottaa kyytiin ihmisen? Miksi se sama ei päde seuraavalla pysäkillä istuvalle ihmiselle? Pieniä asioita, millä ei pitäisi olla mitään merkitystä, kun ei itse ole edes halunnut koko bussiin hypätä kyytiin. Mutta silti se tuntuu pahalta.
Olen kyllästynyt siihen, että aina oletetaan jotain. En saa tilaa hengittää. Aina nimenomaan itseni oletetaan tekevän ja olevan esimerkillinen ja hyvä ihminen ja jos satun polulta hairahtamaan, saan leiman otsaani. Kuitenkin on ihmisiä, jotka voivat toimia miten vain ja olla mitä vain ilman, että heitä kritisoidaan mitenkään. Mikä määrittelee ihmisen itseisarvon? Onko toinen ihminen arvokkaampi kuin toinen? Onko toisen tehtävä jollakin tasolla enemmän, jotta itse olisi enemmän?
Usko ja toivo on kadonnut. Toivo ehkä omalta kantiltani. Toivo siihen, että on turha enää edes avata suutansa. Voin olla vain hiljaa. Siksi ehkä poistin facebookinkin. Ihan se ja sama tietävätkö ihmiset minusta mitään. Sekin aiheuttaa vain turhaa spekulointia. Ja niin. Eihän minulta asioita suoraan kysytä, miksi kysyttäisiin? Asiat ja päätökset ovat vain omiani. Kuka vainhan voi niihin vaikuttaa!
Usko... Uskoitko ikinä? Uskotko enää? Miksi et? Siltä se tuntuu. En sano, että asiat niin ovat, mutta en saa tunnetta pois. Jos yksi paperilappunen on niin tärkeä niin kiikutan, vaikka omin pienin kätösin sen kotiovelle. Toisaalta, mitä rakennetaan uskon varaan? Kaikki. Voiko uskon Jumalaan rakentaa faktan varaan? Voiko uskon huomiseen saada varmuudella kirjattuna mustalla valkoiselle? Enpä usko.
Tiedän, että ehkä kannan turhaa kaunaa kaikesta ja tavallaan osaan selittää kaikki asiat itselleni, mutta kuitenkin tuntuu pahalta. Joka ikinen päivä. En osaa olla oma itseni, enkä osaa luottaa itseeni. Pakko siis kirjoittaa pois kaikki, mitä ajattelen. Pahoittelen, jos olen väärässä ja kaadan vain turhautumista muiden niskaan.
Nipsu: "Miten hän nyt sinut muistaisi jos hän ei muista minuakaan?"
Myy: "Koska minua ei voi unohtaa!"
Kiitos ja anteeksi."
