Viikonloppu

Rotterdam

  Lähdin takaisin Helsinkiin viikonlopuksi. Oli hyvin toiminnantäyteinen viikonloppu. Vanhemmilla istuin ja pelattiin Monopolya yhdessä. Oli mielettömän hieno fiilis. En ole tottunut sellaiseen "perhe-elämään"ja ajattelin, etten pitäisi siitä, mutta kuitenkin siitä tuli hyvä olo. Oli helppo olla siinä hetkessä.

Maanantaina oli Essin synttärit. Käytiin syömässä, keilaamassa, yksillä Rotterdamissa ja leffassa katsomassa Sofi Oksasen Puhdistus. Oli jotenkin tosi täydellinen päivä. Tuntui, että kaikki meni putkeen. Leffa oli ihan äärettömän ahdistava. Valuin penkkiä alaspäin koko leffan ajan, mutta mielettömän hyvä se siltikin oli.

Kampin jouluvalot

Koulu alkaa kohta loppua ja sitä myötä tulee joulu. En oikein tiedä, mitä ajatella kummastakaan. Koulun loppuminen on tavallaan helpotus ja tavallaan tulee ikävä näitä ihmisiä täällä. Joulusta en taas ole oikein ikinä välittänyt. Mutta toisaalta silloin voi olla perheen kanssa. Uutta vuotta olen kaavaillut juhlivani laskettelemassa paikassa X. Niin pitkälle en ole vielä ehtinyt. Onhan tässä välissä vielä joulukonsertti, mun läksärit ja Viron reissu koulukavereiden kanssa. Niin ja se joulu.

Juhlalook

Eilen olin duunin puolesta Ylöjärven Kaupungin itsenäisyyspäivän juhlissa. Oli tosi Barbie-nukke olo, kun oli laittanut hiukset ja meikin ja vielä hienon mekon.

Nyt poistun koneelta ja alan nuotittamaan ton yhden biisin! Sitten Juuson kanssa säätämään jotain!

Pullopostia Itämerelle

 " Heippa!

Mitä sulle nykyään kuuluu? Eipä olla pitkään aikaan puhuttu mitään. Yleisesti lähinnä höpisty niitä näitä silloin tällöin. Sivuttu asioita ehkä, mutta aina käännytty kannoillamme ja lähdetty eri suuntiin. Jännää, kuinka paljon asioita onkaan tapahtunut ja kuinka paljon asiat on muuttunut nyt viime aikoina. Elämähän alkaa tuntua jo elämisen arvoiselta. Silti tuntuu, ettet sitä näe. Et näe enää itseäni sellaisena kuin olen vaan sellaisena, minä omat ennakkotietosi ja käsityksesi ovat muokanneet. Enkä siitä sinua syytä, en todellakaan. Helpostihan noin käy.
 
  Kuitenkin tuntuu siltä, että on pakko kirjoittaa. Pakko selventää konkreettisesti paperille se mitä tunnnen ja mitä ajattelen. Kuvittelen varmasti osan asioista, mutta osaa en usko kuvittelevani. Asioita, jotka loukkaavat pirusti. En ajatellut ennen, että niin pienet asiat saisivat mieltäni jollakin tasolla järkkymään, mutta näköjään niinkin voi käydä. Ovatko asiat eksakteja? Jos sanotaan jotakin, tarkoitetaanko sillä loppuun asti juuri sitä? Jos kuski sanoo, ettei bussiin mahdu enää yhtäkään ihmistä, voiko hän seuraavalta asemalta ottaa kyytiin ihmisen? Miksi se sama ei päde seuraavalla pysäkillä istuvalle ihmiselle? Pieniä asioita, millä ei pitäisi olla mitään merkitystä, kun ei itse ole edes halunnut koko bussiin hypätä kyytiin. Mutta silti se tuntuu pahalta.

  Olen kyllästynyt siihen, että aina oletetaan jotain. En saa tilaa hengittää. Aina nimenomaan itseni oletetaan tekevän ja olevan esimerkillinen ja hyvä ihminen ja jos satun polulta hairahtamaan, saan leiman otsaani. Kuitenkin on ihmisiä, jotka voivat toimia miten vain ja olla mitä vain ilman, että heitä kritisoidaan mitenkään. Mikä määrittelee ihmisen itseisarvon? Onko toinen ihminen arvokkaampi kuin toinen? Onko toisen tehtävä jollakin tasolla enemmän, jotta itse olisi enemmän?

  Usko ja toivo on kadonnut. Toivo ehkä omalta kantiltani. Toivo siihen, että on turha enää edes avata suutansa. Voin olla vain hiljaa. Siksi ehkä poistin facebookinkin. Ihan se ja sama tietävätkö ihmiset minusta mitään. Sekin aiheuttaa vain turhaa spekulointia. Ja niin. Eihän minulta asioita suoraan kysytä, miksi kysyttäisiin? Asiat ja päätökset ovat vain omiani. Kuka vainhan voi niihin vaikuttaa!
  Usko... Uskoitko ikinä? Uskotko enää? Miksi et? Siltä se tuntuu. En sano, että asiat niin ovat, mutta en saa tunnetta pois. Jos yksi paperilappunen on niin tärkeä niin kiikutan, vaikka omin pienin kätösin sen kotiovelle. Toisaalta, mitä rakennetaan uskon varaan? Kaikki. Voiko uskon Jumalaan rakentaa faktan varaan? Voiko uskon huomiseen saada varmuudella kirjattuna mustalla valkoiselle? Enpä usko.

  Tiedän, että ehkä kannan turhaa kaunaa kaikesta ja tavallaan osaan selittää kaikki asiat itselleni, mutta kuitenkin tuntuu pahalta. Joka ikinen päivä. En osaa olla oma itseni, enkä osaa luottaa itseeni. Pakko siis kirjoittaa pois kaikki, mitä ajattelen. Pahoittelen, jos olen väärässä ja kaadan vain turhautumista muiden niskaan.

Nipsu: "Miten hän nyt sinut muistaisi jos hän ei muista minuakaan?"

Myy: "Koska minua ei voi unohtaa!"

Kiitos ja anteeksi."

Työt vs Koulu

  Viikonloppuna oli keikka. Vedettiin 15 biisiä afrikkalaisessa gospelmessussa. Ääni oli ihan häviksissä, kun ensin lauantaina oli treenit klo 1800-2230 ja sunnuntaina klo 0830-1230. Lauantai oli yhtä säätöä. Olin luullut, että soittajat olisi treenannut biisit valmiiksi, kun eivöt tulleet meidän koulun sisältä, mutta ensimmäinen tunti meni soittajien treenaamiseen. Ääntä ei saatu avattua kunnolla ja äänentoistoa ei saatu kiinni, kun mikkien kanssa oli säätöä. Joutui laulamaan mielettömän kovaa, että kuuli oman äänensä ja siitä ei kurkku tykännyt, kun ei ääni ollut auki. Kaikki tappeli pienistäkin asioista. Turhauttavaa.
  Lähdin baariin loppujen lopuksi kuskiksi ja join energiajuomaa koko sen ajan. Menin nukkumaan ehkä neljän aikaan ja seuraavana aamuna tosiaan taas treeneihin. Ääntä ei ollut nimeksikään, enkä koko keikan aikana kuullut omaa ääneäni. Ahdistavaa suorastaan.

  Tänään en jaksanut lähtee musaopistolle. Ei yhtään innostanut. En jotenkin saa siltä laulunopettajalta mitään irti, kun laulutekniikan kuulemma osaan. Voisinhan mä eri biisejä käydä sen kanssa läpi, mutta aika turhaa touhua sekin. Mielummin jään säätämään Intia-juttuja.

  Aattelin, että kerryttäisin matkakassaani vielä enemmän ja alkaisin tehdä jonkin verran iltapäiväkerhotoiminnassa duunia. Tarkoittaahan se sitä, että joudun koulun jättämään taka-alalle jonkin verran, mutta toisaalta mitään uutta ei ole tulossa. Levytykset ei kiinnosta ollenkaan. Ei vaan nappaa. Kyllä mulla biisejä siihen on, ei se siitä ole kiinni. Jotenkin innostus on vaan lopahtanut. Noh, kattoo mitä pomo vastailee huomenna töissä.

Äidille

  Äiti piti eilen kauhean palopuheen siitä, kun en enää ole facebookissa. Pitäisi kuulemma tehdä uusi profiili ihan vain perheenjäsenille, että tietäisi mitä teen ja mitä minulle kuuluu. Intia blogia alan virallisesti pitää, kun sinne pääsen, joten kirjoitellaan tätä sitten vaikka sillä aikaa. Ja voihan tätä jatkaa sitten kun takaisin tulen.

  Pääsin tosiaan kouluun. Hain moneenkin kouluun, mutta en mennyt pääsykokeisiin, kun ei yksinkertaisesti ollut aikaa lukea niihin. Olin päässyt kuitenkin pelkillä lähtöpisteillä kouluun. Järviseudun ammatti-instituuttiin Kurejoelle lukemaan ympäristö- ja luontoalaa. Tavallaan olenkin tosi innoissani. Ehkä kerrankin ala, joka oikeasti kiinnostaa! Sieltä voin valmistua luonto-ohjaajaksi tai luonto- ja ympäristöneuvojaksi.

"Luonto-ohjaajat toimivat luontomatkailun, luonnontuotteiden jalostuksen ja ulkoilureittien rakentamisen ja huollon tehtävissä."
Luonto- ja ympäristöneuvojat taas toimivat esim. kuntien jäte- tai kierrätyssysteemeissä ja perinnemaisemien kunnostamisessa ja hoitamisessa.

  Tällä hetkellä kallistun enemmänkin luonto-ohjaajan kannalle ja siitä pääsisi eräoppaaksi, mutta katsoo nyt minne päädyn sitten tammikuussa 2014.

  Koulu alkaa vähän stressaamaan. Omia biisejä on nyt nuotteineen ja sointuineen neljä ja niitä pitäisi saada demolle tehtyä, mutta ei jollakin tavalla innostus kohtaa nyt. Sanoja pystyn kirjoittelemaan tuosta vain, mutta ei jostakin syystä kolahda. Töissä menee ihan normaalisti, ei mitään ihmeellisempää sinne suunnalle. 5.12 on itsenäisyyspäiväjuhla, missä oon edustamassa Kurun nuorisotilaa muutaman nuoren kanssa. Hieno pukujuhla kaiken lisäksi! Mutta helppoa rahaa, kun seuraavana päivänä on pyhä ja tarvitsee vain istua ja syödä.

  Mutta nyt puen päälle ja yritän saada jotain fiksua aikaan. Varustelistaa pitäisi päivittää Intiaa varten. Yritän nyt kirjoitella suht säännöllisesti!

Keikalla Kurussa

Luokkalaiset ilman Kallea ja Kimmoa